Ensimmäinen abstrakti sarjakuvani / My first abstract comic / 25.1.2010

Tässä taannoin luin Hesarista Harri Römpötin kirjoittaman arvostelun Andrei Molotiun toimittamasta  “The Abstract Comics” -antologiasta (Fantagraphics Books 2009). Olin kuin puulla päähän lyöty: että sarjakuvaa voi tehdä  abstraktisti, ilman hahmoja ja tarinaa, ilman pakotteita. Päätin heti piirtää ensimmäisen abstraktin sarjakuvani, se valmistui vihdoin viime yönä. Päätin myös, että ensin piirrän oman sarjakuvani valmiiksi ja vasta sitten etsin antologian käsiini — tai ryhdyn googlettamaan aihetta.

Olen aina ollut viehtynyt sarjakuvaan ja sen tekemiseen, myöskin hyväksynyt tosiasian, että en ehkä malttamattomuuttani itse siihen oikein kykene. Tarinan kuvakäsikirjoittaminen, ruuduttaminen, rytmittäminen ja kokonaisuuden hallinta, etenkin pitkässä kertomuksessa, tuntuvat liian raskailta — haluaisin heti päästä piirtämään valmista.

Abstraktissa sarjakuvassa koin täydellisen vapauden. Otin ilomielin käyttööni geometriset muodot ja piirsin luonnoskirjani aukeaman vasempaan ylänurkkaan kokoelman muotoja, joita mieleeni tuli. Ensimmäisestä ruudusta tuli ikään kuin otsikko.  Siitä oikealle ja alaspäin sitten aloin ruuduttamaan ja rakentamaan elementeilläni jonkinlaista kehitystä, joka sai levitä yhtäaikaisesti joka suuntaan. Katsojalle jää tulkittavaksi mitä varsinaisesti tapahtuu, sitä en ainakaan sanallisesti kykene kuvailemaan.

Parasta ehkä kuitenkin on se miltä prosessi tuntuu aivoissa.  On mahtavaa pyörittää päässänsä abstrakteja geometrisiä rakennelmia ja kehitellä niille jotakin tekemistä. Ah. Sanonpa vain teille kaikenkarvaiset filosofisten rakennelmien ja teorioiden pyörittäjät: kokeilkaapa tätä!

15.1.2010

Piirtäminen on minulle toisinaan uusien elämän muotojen kehittelemistä, pala palalta rakentamista, lähes veistämistä. Siinä on jotakin jumalallista. Lyijykynä on edelleenkin mahtava väline.

Säleinen ja sidottu / Shattered and tied (2010)

Huiluhyönteinen / Flute insect (06.01.2010 Porvoo)

taikakala

Taikakala / Magic fish / 3.11.2009 Porvoo

Ei mitään käsitystä mistä tällainen karvakorvainen hyypiö kala kainalossaan hyppäsi lehtiööni.

Mutta ei se mitään, näitä luonnoskirjan sattumuksia on hauska laitella tänne. Vaikka onhan se kait hieman vaarallistakin. Mutta lähtökohtaisesti tavoitteeni ei ole tällä blogilla uskotella, että olisin jotenkin vakavasti otettava.

Jostakin silmän pinnan ja kynän kärjen välistä kuvat kuitenkin tulevat –  eli minusta — ja niiden kanssa on vain opittava elämään.  Toivottavasti ne tuottavat hupia ja viihdykettä myös teille katsovaisille.

Picasson jälkeen

Sirkuskuva Picasson henkeen, 1.11.2009 Porvoossa

Picasso-teemani jatkukoon vielä hiukan.

Kävin torstaina 29.10. Helsingissä Elokuvateatteri Orionissa katsomassa upean ranskalaisen dokumenttielokuvan Pablo Picassosta. Kyseessä oli Henri-Georges Clouzotin Picasso-arvoitus (Le Mystère Picasso, 1956). Olin tuon kyllä aiemminkin nähnyt, mutta elokuva on sen kaltainen, että se kannattaa aina tietyin väliajoin katsoa, varsinkin isolta kankaalta.

Elokuvassa näytetään, kun mestari maalaa kuultopaperille mitä mieleen pälkähtää, eräänlaista ajatus-groquista. Näitä nopeita kuvan syntymisiä seurataan paperin toiselta puolelta ja väreissä. Kuvat ikäänkuin maalautuvat katsojan eteen — musiikin säestämänä. Maalaustilannetta sen sijaan kuvataan mustavalkoiselle filmille. Näissä pätkissä näkee miten Picasso on innoissaan ja nauttii vaarantunteesta, jonka kamera ja filmin loppuminen tuovat. Lopuksi pääsee vielä seuraamaan suurten maalausten kerrostumat ja kehityksen, sekä sen miten mestari epäonnistuu ja aloittaa alusta.

Elokuvan näkeminen oli minulle hyvin puhdistavaa ja innostavaa. Heti teatterista päästyäni menin Akateemiseen kirjakauppaan ja ostin värillisiä sivellintusseja sekä nipun lempi-luonnoskirjakyniäni, jotka ovat ohuita ja mustia kuulakärkikyniä.

Olen monesti lainannut Henri Matissen näkemystä piirtämisen ja värien suhteesta. Hän sanoi jotenkin niin, että piirtäminen on käden suoraa ajattelua, ja kun värit tulevat mukaan, joutuu tekemään valintoja eli käyttämään päätään, jolloin viestin ulostulo jollain tavoin hidastuu.

Joka tapauksessa jo bussissa aloin intoa täynnä söheltää uusilla tusseillani kuvaa, ilman minkäälaista itsehillintää. Samalla testailin uusia välineitä. Olipas kerrassaan hauskaa ja vapauttavaa. Yllä oleva kuva ei ole se ensimmäinen, vaan toinen, jonka tein seuraavana päivänä ihan tietoisesti ajatellen Picasson tapaa tehdä kuvaa.

Sitten eteeni tuli tarve viimeistellä kuvaa ohuilla mustilla viivoilla, jotka rauhoittivat kuvaa ja sitoivat väripintoja yhteen. Tämä oli välttämätöntä siedettävän lopputuloksen aikaansaamiseksi, mutta myöskin hauskaa. Sain vain hirmuisesti suhertaa mustaa viivaa, ja sitähän sitten tulikin kaiken päälle, kuten kuvasta näkyy.

Runous on. - Poetry is. Picassoa odotellessa. - Waiting for Picasso.

Runous on. - Poetry is. Helsinki 24.10. 2009

Kerrankin olin menossa ajoissa museoon, monta tuntia oli jäljellä ennen sulkemista. Ateneumin Picasso-näyttely tosin olikin sen verran suosittu, että hyvissä ajoin olivat tulleet myös muut. Jono ovelle oli noin 300 metriä. Päätin siis mennä kahville ja puustille Café Esplanadiin.

Kolmen kahvikupillisen ohessa tutustuin yllä olevaan velmuun, joka kertoi minulle että “runous on”. Vielä jäi reilu tunti Pablolle, ja se riittikin mainiosti. Hieno oli.

Kiehkurakoira vai lohikäärme?

Kiehkurakoira vai lohikäärme? A dog with locks or a dragon? Porvoo 24.10.2009 (Yö/Night)

Tukos on nyt poistunut ja pitkästä aikaa kykenen lisäämään tänne kuvan. Puoli vuotta siinä taisi vierähtää. Olen toki piirtänyt jatkuvasti, mutta kuvat ovat olleet laadultaan ja luonteeltaan jotenkin sellaisia, ettei niitä ole tarkoitus saattaa kaiken kansan nähtäväksi.

Nytkin huomaan, että olen kynäni kanssa kerimässä alkua sieltä kauan sitten aloitetusta viivarullasta. Ehkä kehitys ei olekaan kaari, niin kuin yleensä kuvataan, vaan siinä on lenkkejä ja solmuja. Aina toisinaan täytyy palata alummas, käsitellä vanhat aiheet ja muistaa miten asiat, kuvat ja ajatukset kasvavat pieni pala kerrallaan lopulliseen loistoonsa.

Pedonhampaita piirsin jo teininä, niin kuin varmaan kaikki muutkin. Nyt siis terävähampaiset otukset saavat jälleen purra tien paremmille ja omaehtoisemmille kuville.

Kuninkaiden jälkeläinen

Kuninkaiden jälkeläinen

Berliinin jättömaa 2008

Yllä oleva kuva on vastaus meemiin, johon minut haastettiin Kaiken teoria -blogista.

Tehtävänanto kuului seuraavasti:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

En tiedä miten oikeaoppisesti kykenin tehtävää noudattamaan, koska kansioni ovat koneellani puumaisessa muodostelmmassa, jossa on usein vain kahden oksan haarautumia. Jouduin siis hieman tulkitsemaan.

***

Kuva joka löytyi on Jättömaa Berliinissä  (elokuu 2008).  Sinänsä kiintoisaa, että hakuammunta osui jättömaalle. Digipokkarilla kuvatessa syntyy paljon kuvien jättömaata, kun sopivaa valotusta,  sommitelmaa ja hetkeä koettaa vangita räpsimällä mahdollisimman tiheään. Filmijärjestelmäkameralla kuvatessa paljon vähempi haarukointi riittää, mikä sinänsä on erikoista, eihän otosta edes näe heti kuvaamisen jälkeen, vaan täytyy luottaa mielikuvaan, joka kuvaus hetkellä on piirtynyt muistiin.

Yllä oleva kuva, on syntynyt Hamburger Bahnhoffissa käynnin jälkeen, kyseessä on varsin antoisa nykytaiteen museo ja myöskin entinen rautatieasema.  Olimme väsyneitä ja juuri syöneet pikawokkia, jota ostimme noista oikealla näkyvistä roskapöntön näköisistä hökötyksistä. Niiden takana näkyy Hauptbahnhof eli Berliinin uuden uutukainen päärautatieasema.

Hiekkakentällä oleskellessa tuli oudon absurdi tunne, kun parin sadanmetrin päässä oli tuo jättimäinen metallilasihässäkkä, joka syöksi jatkuvasti ympärilleen kiskoja, teitä ja tunneleita pitkin tuhansia ja tuhansia matkustavaisia. Siinä istuskellessa tuulettuivat  hikeentyneet varpaanvälit ja herkistynyt mieli nykytaideurakan jäljiltä.

Elokuussa Berliinissä kottaraiset alkavat kokoontua suuriksi parviksi — kaiketi lähteäkseen porukalla lämpimämmille seuduille. Jättömaan palasella pyöri tuollainen parvi, ei nyt niin kovin iso, ehkä noin sata lintua. Kottaraiset lensivät selkeästi järjestäytyneinä ja jatkuvasti sirkuttaen viereemme heinikkoon, puuhun sekä viereisen matalan ja hylätyn rakennuksen katolle. Näky oli sen verran kiintoisa, että sitä tuli kuvattua. Videokuvaakin tuosta hetkestä on tallessa.

Siinäpä tarinaa kuvasta, joka on siis harhalaukaus ja aikas tylsä. Mutta olisiko kuitenkin jännittävämpää lähettää tällainen postikortti Berliinistä kuin se ainainen Tv-torni tai Brandenburgin portti?

***

Tuon viimeisen kohdan täyttäminen tuottaa hieman ongelmia, koska olen sen verran tuore Blogistanissa, että tuntemani bloggaajat ovat hyvin vähissä, ja ne vähätkin jo Kaiken teoria haastoi.

Pysyn tarjoamaan vain kaksi haastetta:

Särö-lehti ja Tuukka Hämäläinen, olette haastetut!

Mutta lisään haasteita, kunhan keksin. (Saa niitä minulle ehdottaakin.)

===============

Lisäys 20.02.09:

Kuvan paikka ja tilanne ovat olleet myös runon lähtökohtana ja se löytyy täältä.

Seuraava sivu »